Nyt ratkaistaan Suomen energiaomavaraisuus
Marcus Jansson viittasi kolumnissaan (Österbottens Tidning 9.4) Suomen kauppakamareiden teettämään selvitykseen ja kirjoitti energiasiirtymän riskeistä, mutta jätti mahdollisuudet taka-alalle ja johtopäätöksissä katse ei yltänyt horisonttiin, vaan jäi kynnykseen.
Geopoliittiset kriisit ovat jälleen osoittaneet, kuinka haavoittuvaa riippuvuus fossiilisesta tuontienergiasta on. Vaikka Suomen tilanne on monia maita parempi, tarve irtautua fossiilisista energianlähteistä on kiistaton. Energiaomavaraisuus ja huoltovarmuus ovat nousseet entistä keskeisemmiksi tavoitteiksi, ja esimerkiksi Kiina ja Ranska ovat viime viikkoina tehneet poliittiset päätökset panostaa vahvasti synteettisiin polttoaineisiin öljyriippuvuuden vähentämiseksi.
Jos Suomi haluaa fossiilienergian riippuvuudesta eroon, on tuotanto otettava omiin käsiin. Ratkaisu on kotimaisessa uusiutuvassa sähkössä, jonka avulla voidaan tuottaa vetyä ja jalostaa siitä synteettisiä polttoaineita. Suurten teollisten murrosten alkuvaiheeseen kuuluu aina epävarmuus. Sama nähtiin aikanaan esimerkiksi digitalisaatiossa: kaikki hankkeet eivät onnistuneet, mutta kokonaiskehitys ei suinkaan pysähtynyt. Nyt olemme energiasiirtymässä vastaavassa vaiheessa. Se, että kaikki vetyhankkeet eivät etene suunnitellusti, ei tarkoita, että suunta olisi väärä ja vihreä vety vailla tulevaisuutta – päinvastoin se kertoo markkinan vasta muodostuvan.
Juuri tästä syystä on ongelmallista päätellä, että investointeja pitäisi hidastaa. Todellinen riski ei ole se, että etenemme liian nopeasti – vaan se, että etenemme liian varovasti. Investoinnit hakeutuvat sinne, missä edellytykset ovat kunnossa, eivätkä edellytykset synny itsestään ilman ennakoivaa tekemistä. Kyse on kokonaisuudesta: puhtaan energian tuotannosta, siirtoverkoista, varastoinnista, teollisista investoinneista sekä ennustettavasta toimintaympäristöstä ja regulaatiosta.
Energiasiirtymässä on kyse klassisesta muna–kana-ongelmasta. Teolliset investoinnit tarvitsevat sähköä, siirtokapasiteettia ja toimivaa infrastruktuuria. Mutta infrastruktuuria ei rakenneta ilman näkymää tulevasta kysynnästä. Jos jäämme odottamaan markkinan valmistumista, investoinnit syntyvät muualla – siellä, missä joku muu on uskaltanut rakentaa etupainotteisesti.
Keskustelua ei tulisi käydä siitä, pitäisikö investointeja tehdä, vaan enemmänkin siitä, miten varmistamme niiden kohdistumisen Suomeen. On myös tärkeää tunnistaa, mistä energiasiirtymän taloudellinen arvo syntyy. Pelkkä sähkön tuotanto ei vielä tuo merkittävintä lisäarvoa. Suurin hyöty syntyy vasta, kun energia mahdollistaa uutta teollisuutta, jatkojalostusta ja vientiä. Tässä mielessä huoli siitä, että Suomi jäisi pelkäksi energian tuottajaksi, on aiheellinen – mutta ratkaisu ei ole jarruttaminen. Ratkaisu on varmistaa, että puhdas energia jalostuu Suomessa korkean lisäarvon tuotteiksi, teollisuudeksi ja vienniksi.
Lopulta kysymys ei ole siitä, onko energiasiirtymässä riskejä. Niitä on. Kysymys on siitä, missä nämä riskit otetaan – ja missä niiden tuotto realisoituu. Energiasiirtymä etenee joka tapauksessa. Ratkaistavana on, olemmeko mukana rakentamassa sitä vai sopeudummeko myöhemmin muiden tekemiin ratkaisuihin. Saammeko vaikkapa jatkossa Puolustusvoimien hävittäjiin polttoainetta, jonka itse olemme tehneet vai olemmeko muiden varassa maatamme puolustaessa.
Ilmastonmuutos maksaa globaalisti 200 miljardia dollaria vuodessa luonnonkatastrofeina, kuten myrsky-, tulva- ja tulipalotuhoina sekä kuumuuden aiheuttamina kuolemina. Joka tapauksessa maksamme jatkossakin tavalla tai toisella. Joko katsomme tuhojen lisääntymistä tai otamme aktiivisen roolin, ja samalla ratkaisemme Suomen talouden kasvua tekemällä uutta liiketoimintaa ja parantamalla energiaomavaraisuuttamme.
