Toimitusjohtajamme Paula Erkkilä kirjoittaa kolumnia Keskipohjanmaahan. Muutaman viikon välein hän tarkastelee maailmaa ”kamarin ikkunasta”, kuten hän on palstansa nimennyt. Kolumneissaan hän tutkailee elinkeinoelämän ilmiöitä, työelämän trendejä ja kuumiakin puheenaiheita.
Kolumni julkaistiin painetussa Keskipohjanmaassa lauantaina 8.11.2025.
Maailma on pieni, kuten sanotaan. 1960-luvulla esitetyn teorian mukaan kaksi satunnaista ihmistä maailmassa olivat yhteydessä toisiinsa keskimäärin kuuden välikäden kautta. Sosiaalisen median myötä välimatka on lyhentynyt huomattavasti. Facebookin tekemän tutkimuksen mukaan kuka tahansa on enää vain noin kolmen yhteyden päässä kenestä tahansa. Verkostoituminen on helpompaa kuin koskaan.
Silti emme ole siinä erityisen hyviä. Moni meistä suomalaisista on kasvanut sosiaalisesti hieman kieroon. Meidät opetettiin olemaan hiljaa vieraiden seurassa ja puhumaan vain, jos kysytään. Opimme vaikenemisen taidon – emme niinkään keskustelun. Verkostoituminen taas vaatii juuri päinvastaista: uskallusta avata suu tuntemattomille ja tehdä aloitteita.
Verkostoitumiseen liitetään myös epämiellyttäväksi koettu pyrkyryys ja oman edun tavoittelu. Työelämässä kuulee edelleen joskus paheksuttavan: ”se sai paikan suhteilla”. Mutta entä sitten? Nykyään työpaikoista jopa 80 prosenttia ei tule julkiseksi, vaan täyttyy verkostojen – suhteiden – avulla.
Mediassa näkee ajoittain juttuja työnhakijoista, jotka kertovat lähettäneensä satoja hakemuksia saamatta yhtäkään kutsua haastatteluun. Usein kyse ei ole osaamisen puutteesta, vaan siitä, ettei hakija ole kenenkään mielessä. Verkostojen kautta tavoitettavat ihmiset ovat lähempänä kuin koskaan, ja oikeat kontaktit voivat avata oven suoraan uuteen työhön.
Verkostoitumisen taito onkin nykyään yksi tärkeimmistä elämän ja työelämän taidoista. Verkostot auttavat oppimaan uutta, kasvamaan ammatillisesti, inspiroitumaan ja löytämään suuntaa uralla. Ne tarjoavat myös arjen tukea ja hyvinvointia. ”Kilautanpa kaverille” on monesti tehokkaampi ratkaisu kuin yksin pähkäily.
Mainiota on, että jokainen sosiaalisesti itsensä pökkelöksi tunteva voi kehittyä mestariksi. Verkostoituminen ei ole kokkareilla pörräämistä ja latteuksien latelua viinilasi kädessä. Se on aitoa kohtaamista, läsnäoloa, kuuntelua ja kiinnostusta toisesta ihmisestä. Hyvä verkostoituja ei ole se porukan äänekkäin hauskuuttaja. Vitsillä voi murtaa jään, mutta syvemmälle sillä ei pääse.
Itse näen verkostot eräänlaisena sosiaalisena vakuutuksena. Verkostoja rakennetaan silloin, kun kaikki on hyvin – ei vasta sitten, kun apua tarvitaan. Ne vaativat aikaa, luottamusta ja vastavuoroisuutta. Tänään autat sinä, huomenna joku auttaa sinua.
